Sivut

maanantai 21. joulukuuta 2015

Kävelen pitkin rotvallia. Lumi peittoaa sitä hiljalleen, mutten anna sen häiritä. Tämä matka on minun. Aion ottaa kaiken irti. Aion nauttia joka ikisestä askeleesta, jonka otan. Joka ikisestä hengähdyksestä, jonka teen. Harmaa piponi estää pähkinän ruskeita hiuksiani valahtamasta näköni esteeksi. Välillä joudun pari hiussuortuvaa sörkkimään paikoilleen, mutta sekään ei haittaa minua. Olen rauhallinen ja tyyni. Ikään kuin olisin saavuttanut zenin, vaikken joogaa harrastakkaan.

Lampi, jonka olen monesti ohittanut, alkaa jäätyä. Lumi peittoaa senkin. Talvinen maisema on kaunis. Hetkeksi jään seisomaan paikoilleni. Katselemaan, kuinka kaikki ne kesäiset muistot peittyvät uuden puhtaan alun alle. Minulle lumi merkitsee uutta alkua. Syksyn pimeät sadekelit vievät kaiken päätökseen, ja talven lumet aloittavat uuden luvun. Hengitykseni höyrystyy ja päätän jatkaa matkaa.

Miten aiot reagoida? Mietin itsekseni lähestyessäni taloasi. Tuota taloa, jossa olen monet kerrat käynyt. Soittanut ovikelloa ja päässyt sisään. Pysähdyn muutaman metrin päähän pihastasi. Se piha oli kesällä niin kaunis. Täydessä loistossaan. Kukkia joka puolella, pari omenapuuta ja runsaasti vadelmapensaita. Nyt sen kaiken peitti lumi. Lumi, joka peittoaa kaikki jäljet. Ehkä epäonnistuminen peittoutuu lumen mukana. Siksi talvi onkin juuri sopiva vuodenaika palata tänne. Jos jokin menee pieleen, lumi vie sen mukanaan.

Koputan oveen. Tyylillä, jonka vain sinä tunnistat. Haluan antaa varoituksen itsestäni. Nyt saat itse päättää, tuletko avaamaan oven vai et. Lasken mielessäni kymmeneen. Kahdeksannen numeron kohdalla, ovi aukeaa. Seisot edessäni kuin pölvästi. Pelkkä ilmeesi kysyy miksi?
“Koska lumi tarkoittaa uutta alkua”, sanon hiljaa.
Hymyilet ja kiedot minut isoon, lämpimään halaukseen. Hymy leviää kasvoilleni. Lumi, jota ennen pelkäsin, oli nyt tehnyt minulle palveluksen, ja tuonut jotain vanhaa takaisin. Kiitos.

----------------------------------------------------------------------------------------------
Ei, tarinalla ei ole tarkoitusta, jatkoa saatika ideaa (tai no piilo idea kai, kun kerta tekstiä tuli). Teki vaan mieli kirjottaa, ja julkasta se tänne (vasten omaa tahtoa).
(Okei okei on idea ja kaikenmoista, mutta jokanen ymmärtäköön tän miten haluaa, ja soveltakoon omaan tilanteeseensa.)

maanantai 14. joulukuuta 2015

Tarina 1300-luvun Pangeasta

Kaikki alkoi 5 vuotta sitten, kun minulle syntyi pikkuveli. Olin silloin 17-vuotias. Meille Psychanoille on ihan luonnollista, että lapsia syntyy pitkillä aikaväleillä. Valitettavasti meille on myös ominaista poikien kunnioitus. Ai niin me Psychanot olemme siis haltijoiden ja ihmisten sukulaisia, ikään kuin puolihaltijoita, muttei kuitenkaan. Kuolemme hiljalleen sukupuuttoon, ja siitä huolimatta vain poikia arvostetaan ja pidetään suvun jatkajina. Tämä tietenkin johtaa siihen, että osa joutuu jatkamaan sukua joko ihmisten tai haltijoiden kanssa. Eihän siitä mitään tule, kun eivät nuo sukulaisemme meistä välitä. Takaisin kuitenkin minun tarinaan. Olin siis 15-vuotias ja oli vuosi 1301. Minulle syntyi pikkuveli, josta olin iloinen vaikka tiesinkin siitä seuraavan entistä huonompaa kohtelua minulle. Tästä jo valmiiksi huonosta kohtelusta huolimatta olin totellut vanhempiani kuuliaisesti ja aioin jatkaa sitä.

Aluksi sain auttaa veljeni hoidossa ja minusta tehtiinkin tämän virallinen päivähoitaja. Kun äiti ja isä lähtivät aamulla töihin, minä jäin hoitamaan Nicolausta kotiin. Syötin häntä, huolehdin pesuista ja puhtaista vaatteista, leikin hänen kanssaan, hoidin kotia ja tein läksynikin. Yllättävän pitkään minua siitä kehuttiin. Tai siis sanottiin minun tehneen keskiverto työtä. Vaarini oli yleensä ylpeä minusta ja tekemästä työstäni, vaikka vanhemmat kielsivät. Olenhan sentään tyttö. Nicolauksen ollessa 3 ja minun ollessa siis 18 alkoi alamäki.

Pikkuhiljaa työtäni alettiin moittimaan, vaikkei muutoksia ollut kuin parempaan päin. Puolen vuoden moittimisen ja tehtävien kiristämisen jälkeen minulta vietiin koko työ. Totta kai minua suretti, Nicolauksen huolehtiminen oli nimittäin ainut mahdollisuuteni nähdä tuota poikaa. Työn loputtua asuin loppuvuoden huoneessani, sieltä pahemmin poistumatta. Ei se varsinaisesti mukavaa ollut, mutta tottelin jälleen kerran vastustelematta. Vaariani tämä ajatus puistatti, ja täyttäessäni 19 hä otti minut huostaan. Tiesin, etten sieläkään saisi kauaa olla. Ja vuodenpäivät kerkesin elää rauhassa.

Eräänä päivänä menin vaarini mukana vanhaan kotiini, synnyin kotiini. Vaari jätti minut eteiseen, käydessään huhuilemassa vanhempiani. Sitten pikkuveljeni ilmestyi paikalle. En tiennyt mitä sanoa. En ollut nähnyt häntä miltei kahteen vuoteen. Omaa pikkuveljeäni. Muistan vieläkin kuinka henkeäni salpasi. Pikkuveli tuijotti minua jäänsinisillä silmillään, ikään kuin hän ei tietäisi minua. Ehkä hän ei tiennytkään. Ehkä isä ja äiti olivat pyytäneet jotain tuttuaan pyyhkimään hänen muistonsa minusta. Ei ehkä, niin he olivat tehneet. Vaari sen minulle oli kertonut ennen tuloamme. Sain kakistettua vaivaisen tervehdyksen ilmaan. Poika vastasi.

Sillä samalla sekunnilla isä ja äiti palasivat. Olivat käyneet ilmeisesti torilla. Käännyin katsomaan heitä ja näin iljetyksen heidän kasvoillaan. Isä alkoi huutamaan raivoissaan ja äitikin solvasi minua vedet silmissään. Muistan kuinka kuuloni ja näköni vaimeni, ja pystyin vain jotenkin erottamaan itkevän äidin vievän pikkuveljeni pois, raivoavan isäni haukkuvan ja tukistavan minua ja vaarini yrittävän rauhoitella häntä. Sitten kaikki pimeni.

Kun heräsin, vaari oli vienyt minut takaisin nykyiseen huoneeseeni. Hän istui sänkyni vieressä kädet ristissä. Kysyin häneltä tapahtumia. Hän kertoi, että pyörtymiseni jälkeen isä oli lyönyt vaaria ihan vain, koska hän suojeli minua. Sen jälkeen isä oli julistanut kovaan ääneen karkoittavansa minut tästä kylästä. Vaari oli suuttunut isälle, sylkäissyt tämän naamaan ja tuonut minut tänne. Olin nukkunut yön yli. Minulla kesti hetki käydä vaarin kertomukset läpi mielessäni. Sitten todellisuus löi minua naamaan. Minut oltiin karkoitettu kylästä. Katsoin vaaria järkyttyneenä, vaikka jossain määrin tiesinkin tämän tulevan. Hän ymmärsi kertoa, että vanhempani olivat luulleet minun olevan kateellinen veljelleni. Siitä seurasi oletus, että olin aikeissa murhata tämän. Aloin nauramaan. Miten he pystyivät luulemaan, että haluaisin surmata oman pikkuveljeni. Tai että olisin kateellinen hänelle. Nauru muuttui hiljalleen itkuksi.

Nyt siitäkin on vuosi. Silti muistan kaiken, kuin eilisen päivän. Katson taivaalle. Kuu häämöttää pilvien takaa, luoden kedolle taianomaisen valon. Taianomaisen? Minuun on selvästi tarttunut ihmisten puhetapaa. Naurahdan pienesti, vaikka poskelleni vierähtääkin kyynel. Katson nykyisiä ystäviäni. Yksi kaiken tietävä vanhus, yksi jääelementaali, metsänhaltija, vapaa kutsuinpeto, myrkkyvampyyri, tulielementaali, myrskyhengen ja ihmisen välimuoto, sekä kaksi ihmistä, jotka nekin omaavat yliluonnollisia kykyjä. Onhan meitä sivistyksen hylkiöitä tänne kertynyt, mutta se meitä yhdistääkin. Ja vaikka olenkin surullinen, etten enää nää veljeäni enkä vaariani, enkä ketään entisen kyläni asukkaista, olen silti tyytyväinen nyky tilanteeseen. Juoksen muiden luo ja yhdyn heidän tanssahteluunsa.


------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tosiaan tässä ois tarinan eka osa, ja toivon mukaan jaksan jatkaa tätä. Tarina perustuu yhteen ropeen, jossa oon atm. Ja siis tietenkään en voi ottaa kuin minimaalisen osan creditseistä (tarina on täysin omakirjottama ja päähahmo ite keksitty, mutta ideasta ja muista hahmoista saadaan kiittää mun kavereita).

tiistai 24. marraskuuta 2015

ITK harjotus

Teki mieli laittaa tää tännekkin. Tehtiin siis yhellä tunnilla alotuksia teksteihin ja sitte seuraavalla valittiin yks ja kirjotettiin tarina.
En valinnu omaa alotustani, joten lauseeseen 'Miehen, jota en rakastanut.' asti tekijänoikeudet on kaverilla. Lopputeksti on sitte omaa soopaa.


 
Katsoin itseäni peilistä. Valkoinen mekko oli kaunis, myönsin hiljaa mielessäni. Se ei kuitenkaan auttaisi. Enää viisi minuuttia jäljellä. Vedin syvään henkeä ja purin huultani. Vatsaani puristi. Neljä minuuttia jäljellä. Neljän minuutin päästä menisin naimisiin. Miehen kanssa, jota en rakastanut. Minua heikotti. Toisaalta aika tuntui maleksivan hitaammin, kuin koskaan ennen, muttei kuitenkaan. Kaksi minuuttia jäljellä. Laskin kymmeneen samalla, kun huntu laskettiin kasvoilleni. Nolla minuuttia.

Kaikki katsoivat minua ja isääni, joka minut perinteitä noudattaen alttarille saattoi. Tietyssä mielessä minua jännitti. Jännitti niin, etten saanut kunnolla henkeä. Korkokenkieni ääni kaikui kirkossa. Alttarilla odotti mies, jota en edes tuntenut. Tai tunsinhan minä hänet ennen, mutta hän oli muuttunut. Enää pari askelta niin vaihtaisin isän vierestä hänen viereen. Kun hän tuli hakemaan minua, pysyin hetken paikallani. Ikään kuin en olisi tajunnut tilannetta. Katsoin vain ojennettua kättä ja tärisin sisäisesti. Sitten mies rykäisi. Katsoin eteeni ja hän hymyili minulle. Millisekunnin ajan kasvoillani saattoi nähdä järkytyksen. Tartuin hänen käteensä ja kävelimme alttarille.

Alttarilla pappi puhui kaiken tavallisen, mitä nyt hääseremoniassa yleensäkin puhutaan. Vannoimme rakastavamme toisiamme aina ja ikuisesti. Miten voi vannoa rakastavansa toista ikuisesti, jos ei ole edes ihastunut? Ajattelin rakkauden tulevan ajan myötä. Ja hevon vitut se tulisi. En rakastanut miestä, enkä häneen rakastuisikaan. “Voitte suudella morsianta”, kuului papin ääni. Silloin viimeistään halusin oksentaa. Mies antoi intohimoisen suudelman, johon en todellakaan voinut vastata yhtä intohimoisesti. Yritin silti teeskennellä. Kaikki hurrasivat. Se oli kamalaa.

Kuvausten jälkeen olin uupunut. Ajoimme juhlapaikalle hienolla limusiinilla, kun talviset maisemat kiisivät ohi. Edes talvi, lempi vuodenaikani, ei saanut oloani paremmaksi. Juhlapaikalla kaikki tulivat onnittelemaan meitä. Omatuntoni kolkutti. He onnittelivat ihmistä, joka ei edes ollut onnellinen. Pidin silti yllä mahdollisimman aitoa tekohymyä ja kiittelin. Istuimme uuden aviomieheni kanssa meille varattuun pöytään. Siinä oli kaunis valkoinen liina ja ruusun lehtiä. Pari kynttilääkin oli ängetty mukaan. Olin vaivaantunut, ja sen varmasti näki. Sulhaseni kysyi onko kaikki hyvin ja minä vain nyökkäsin. Ei. Kaikki ei todellakaan ollut hyvin. Olin mennyt naimisiin henkilön kanssa, jota en rakasta. Ja miten voisin ikinä rakastaakaan häntä? Hän oli se, joka oli raiskannut minut ja siskoni.


I dunno, samaan aikaan toi on kiva ja meh. Ristiriitaset fiilikset, mutta huomattavasti parempi ku ensimmäinen tarina (joka oli eri alotuksella).

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Mitä on tapahtunut?

Kuten lupasin, kerron nyt kuulumisiani. Joltain ajalta.
Okei ensiksi voisin mainita, että olen kipeä atm. Tai siis toissapäivänä ja eilen oli kuumetta, tänään lähinnä yskää ja nenä tukossa.

Anygays, kesäloma meni mukavasti. Olin kerrankin lähestulkoon joka päivä ulkona.
Koulu alko ihan mukavasti, tietty ekat päivät jännitti vähän, mutta siitä se lähti.
Uus luokka vaikutti, ja vaikuttaa edelleen, mukavalta. Sellaselta porukalta, jonka kanssa on hyvä olla. Suunnitellaan ulkomaan matkaaki abivuodelle.
(Tosin en usko, että saatais moiseen tarpeeks rahaa.)
Miten ite koulu on menny? Hyvin. Eka jakso meni hyvin ja tuli ihan mukavat numerot (tosin ruotsin numeroon oon pettynyt (9- kirjotelmasta ja viittailin tunneilla ja sain silti 7)
Toka jaksokin meni kaiketi ihan hyvin (kurssi arvosanoja ei oo vielä tullu).
Matikan koe meni paremmin kun oletin, ranskan kokeesta sain prikulleen sen numeron mitä oletinkin, enkun kokeessa ois voinu petrata, mutta hyvin se meni ja ussakin meni kaiketi ihan hyvin. Ainut on historia, joka meni heittämällä penkin alle, mutta pääsen (HUOM! pääsen, en joudu) uusintaan siitä, vaikka pääsinkin läpi.

Elämäkin on mennyt ihan mukavasti. Syyslomalla sain vihdoin siivottua huoneen kunnolla. Siis niin, että tavaroiden paikkoje päästiin muuttelemaan. Ja osa poistamaan.
Vielä puuttuis peili, laatikot, matto ja verhot nii ois huone ready.
Ja vaikkei tää ookkaan vielä valmis, oon silti tykänny tosi paljon. Onhan se vähän mälsää 16v elää 10v suunnittelemassa huoneessa. Vai väitättekö toisin?
Muuten ikään oon nähny kavereita, uusia ja vanhoja. Ja oon käyny tykkibileissä ja muutenkin tehny laittomuuksia. Tai no tähän mennessä on ollu yhet tykkibileet ja tykityksen jatkot. Tietäjät tietää miten jälkimmäisenä mainittu meni.
(Ja ennen kuin joku kysyy, ei en ollut klasubileissä)

Nyt vaan katellaan mitä tulevaisuus tuo tulleessaan.
Okei, toi lause kuullostaa tyhmältä ja on kliseinen. Ei se mitään.
Mutta oikeesti, näkyillään kirjotusten merkeissä.
(Jos näkyillään)

maanantai 9. marraskuuta 2015

ITK innostaa kirjottamaan

Ei sillä, ettenkö ois halunnu jo muutenkin jatkaa blogin kirjottamista. Mutta tänään oli  ensimmäinen ITK:n tunti (luova kirjoittaminen), ja se motivoi tähän hommaan.
Ja jos tää homma nyt lähtee käyntiin, niin tuskin oon jatkamassa samanlaista blogia enää. Se tarkoittaa, että nukkeilut jää pois, eikä kuviakaan enää nähdä niin paljoo (sillon kyllä kun jaksan niitä ottaa ja koneelle ladata). Homma ois enemminki iha vaan kirjottelua.
Kenties kuulumisia, tarinoita, runoja, ajatuksia tai vaikka leffa-arvosteluja. Sitä mitä tähän tekstiosioon nyt tulee suodettua.
Jatkaisin hommaa ihan vaan kirjoittamisen ilosta.

Tosiaan jotkut saattaa ihmetellä, että mikä ihmeen luova kirjoittaminen?
Noh, meidän koulussa (pääsin tosiaan TYK:iin) on luovan kirjoittamisen kursseja kuusi kappaletta. Kaks proosan kurssia (nykyinen kurssini), kaks lyriikan kurssia, yks draama kurssi ja yks lehtityön kurssi. Sisältö on tietenkin kurssi kohtaista, mutta nimistä voi jo päätellä jotain. ITK auttaa meitä kaikkia tulevia kirjoittajia (as if musta ikinä tulis tarpeeks hyvää) ja muutenki syventää ihan perus kirjoittamisen taitoja.
Meidän ope kuitenki sanoi, että joka päivä pitäis kirjottaa ainakin kolme lausetta ja lukee niin paljon kun mahdollista. Siksi päätinkin blogiani herättää eloon.

Mulla on vaan kirjotuksissa se ongelma, että alan tosi nopeesti vihaan tekstiäni ja itteeni.
Nytkin, vaikka aluks tuntu hyvältä, tää koko teksti alkaa suivaannuttaa mua. Mutta sen yli on kaiketi pakko oppia, jos haluun kirjottaa edes vähän.

Joka tapauksessa kiitos, jos luit tekstin. Yritän kyllä kirjottaa lisää, ja seuraavaks vois tulla niitä kuulumisia. Sen verran voin paljastaa, että atm oon aika nuhanen (ja varmaan kuumeinenkin) ja viikonloppuna ois EYP istunto, joten oon vähän hukassa.
Anygays, ens kirjotukseen! (Joka toivon mukaan myös tulee)

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Se tuli

Kirjoitan puhelimella vain, koska haluan.
Halusin sanoa, että kesä tuli.
Tai vähintäänkin kevät.

Vieressä spotify soittaa minulle rockia.
Koska miksi ei?
I wanna rock 'n' roll all night.

Ostin cruiserinkin.
Tykkään siitä kovasti.
Se oli perjantaina ja lauantaina koko päivän mukanani.
Olin molempina päivinä suunnilleen viidestä yhteentoista ulkona.
Ja oli hauskaa.

Kesä tuli ja minä päätin pitää hyvän kesän.

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Willing to kill you


Saatte taas kuvia,
koska kuvat on kivoja.
Kehotan laittaan musiikin vasta
kun pääsette kuviin.

En oikeestaan jaksa selittää enempää.
Paitsi:
Saattaa olla viimenen kerta kun näätte Alexan nykyisellään c;




~Willing to kill you (almost..)~
















Kiitos&kumarrus

perjantai 23. tammikuuta 2015

Kun osu ei luonnistu

Kun osun pelaaminen ei luonnistu,
ladtaan vihdoinkin parisen viikkoa
vanhat kuvat koneelle.
Ja väsätään tietenkin blogi kirjoitus.
Niin, niin tehdään kun ei osu onnistu, eikä ole hauskoja pelejä pelattavana.

Onneksi uusi kone olis tulossa synttärilahjaks, jos mahdollista.
Nauttikaa nyt kuitenkin näistä joku
aika sitten otetuista kuvista.



















Lol kuvat tosiaan yrittää olla himo artsy. Prkl.
Pitäis mennä sinne salille.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Halusin olla luova

                                                                          
Tänään oli kova hinku tehdä jotain luovaa. Jotain missä pääsis ilmaisemaan itseään. Jotain kivaa, mistä tulee hyvä mieli.

Valitettavasti en kuitenkaan voinut toteuttaa sitä.

Kirjottamiseen ei riittänyt inspi, niin kuin ei riittänyt ompelemiseenkaan.
Motin puuttuminen esti piirtämästä ja soittamista kitaraa.
Uusien kuvien puute esti tekemästä mv:tä, ja ulkona oli jo liian pimee kuvailuun.
Musiikkiakin oisin voinu tehä, mutten omista mitään kivaa ohjelmaa millä se olis ollut mahdollista.

Tän päivänen unelmani jäi siis toteuttamatta.

Mutta teetä kyllä kittasin, ja siittä tuli semi luova fiilis. Tuntu, kuin olisin tehnyt jotain tärkeää ja tosi luovaa. Vaikka todellisuudessa vain istuin koneella tylsistymässä.

Ehkä mä sitten huomenna otan itseäni niskasta kii, ja menen kuvaamaan. Ja ehkä mä saan huomenna tyydytystä siittä että maalaan proppejani. Ehkä se auttaa, ainakin hetkellisesti.

Me käytiin tänään koulun kanssa elokuvissa. Katsottiin elokuva nimeltä "Autolla Nepaliin". Se oli dokumentti unelmasta, joka kävi toteen. Aluks olin tosi skeptinen sitä kohtaan, ja ajattelin ettei se voi olla hyvä. Sitten se osoittautuikin ihan mielenkiintoseks. En kuitenkaan käyttäisi vapaa-aikaani (ja omia rahojani) siihen, mutta pidin siittä silti. Se sai ajattelemaan. Se sai unelmoimaan.

Ja kyllä mulla unelmia on. Haluan isona olla ihminen, jolla on kiva koti ja aikaa tehdä asioita. Mun kodin tulee olla valoisa, ja taiteellinen. Mulla tulee olla aikaa, inspiraatiota ja motia lukea kirjoja, kirjoittaa tarinoita, runoja ja ties mitä, maalata, piirtää ja askarrella, soittaa pianoa ja kitaraa, ommella paljon, ja tietenkin mulla tulee olla aikaa juoda teetä. Haluan istua teekuppi kädessä, villasukat jalassa, nätin valkoisen luonnonvaloa valaistessa jossain mukavalla sohvalla ja ajatella. Haluan että mulla on aikaa olla luova. Ehkä kirjoitan kirjan joskus, tai julkaisee oman vaatemalliston. En kuitenkaan halua olla sellainen hihhuli. Siis sellainen viherpiipiäinen joka rakastaa itämaisia juttuja. Haluan säilyttää hommassa tietyn eleganssin.

Haluan myös lähtee joskus isona parin kaverin kanssa reissuamaan, vaikkapa ympäri Eurooppaa, pakulla. Sellainen, mitä on mukava ajaa, ja missä voi tarpeen tullen nukkua. Mutta haluan myös, että me voidaan nauttia ylellisyyksistäkin. Niin kuin hyvistä hotelleista, ja mahtavista ruokapaikoista. Sen toteutumista odotellessa mulle saa luvan riittää äkkilähdöt bussilla tai junalla jonnekin päin Suomea. Kera jonkun kaverin tietty.

Nyt mä toivon mukaan sain tyydytettyä vähän luovuuden janoani. Sen takia mää tän kirjoitinkin. En keksinyt mitään luovempaa, mutta tähän pystyin. Toivottavasti se ei haittaa teitä.