ITK harjotus

Teki mieli laittaa tää tännekkin. Tehtiin siis yhellä tunnilla alotuksia teksteihin ja sitte seuraavalla valittiin yks ja kirjotettiin tarina.

En valinnu omaa alotustani, joten lauseeseen 'Miehen, jota en rakastanut.' asti tekijänoikeudet on kaverilla. Lopputeksti on sitte omaa soopaa.

 

Katsoin itseäni peilistä. Valkoinen mekko oli kaunis, myönsin hiljaa mielessäni. Se ei kuitenkaan auttaisi. Enää viisi minuuttia jäljellä. Vedin syvään henkeä ja purin huultani. Vatsaani puristi. Neljä minuuttia jäljellä. Neljän minuutin päästä menisin naimisiin. Miehen kanssa, jota en rakastanut. Minua heikotti. Toisaalta aika tuntui maleksivan hitaammin, kuin koskaan ennen, muttei kuitenkaan. Kaksi minuuttia jäljellä. Laskin kymmeneen samalla, kun huntu laskettiin kasvoilleni. Nolla minuuttia.

Kaikki katsoivat minua ja isääni, joka minut perinteitä noudattaen alttarille saattoi. Tietyssä mielessä minua jännitti. Jännitti niin, etten saanut kunnolla henkeä. Korkokenkieni ääni kaikui kirkossa. Alttarilla odotti mies, jota en edes tuntenut. Tai tunsinhan minä hänet ennen, mutta hän oli muuttunut. Enää pari askelta niin vaihtaisin isän vierestä hänen viereen. Kun hän tuli hakemaan minua, pysyin hetken paikallani. Ikään kuin en olisi tajunnut tilannetta. Katsoin vain ojennettua kättä ja tärisin sisäisesti. Sitten mies rykäisi. Katsoin eteeni ja hän hymyili minulle. Millisekunnin ajan kasvoillani saattoi nähdä järkytyksen. Tartuin hänen käteensä ja kävelimme alttarille.

Alttarilla pappi puhui kaiken tavallisen, mitä nyt hääseremoniassa yleensäkin puhutaan. Vannoimme rakastavamme toisiamme aina ja ikuisesti. Miten voi vannoa rakastavansa toista ikuisesti, jos ei ole edes ihastunut? Ajattelin rakkauden tulevan ajan myötä. Ja hevon vitut se tulisi. En rakastanut miestä, enkä häneen rakastuisikaan. “Voitte suudella morsianta”, kuului papin ääni. Silloin viimeistään halusin oksentaa. Mies antoi intohimoisen suudelman, johon en todellakaan voinut vastata yhtä intohimoisesti. Yritin silti teeskennellä. Kaikki hurrasivat. Se oli kamalaa.

Kuvausten jälkeen olin uupunut. Ajoimme juhlapaikalle hienolla limusiinilla, kun talviset maisemat kiisivät ohi. Edes talvi, lempi vuodenaikani, ei saanut oloani paremmaksi. Juhlapaikalla kaikki tulivat onnittelemaan meitä. Omatuntoni kolkutti. He onnittelivat ihmistä, joka ei edes ollut onnellinen. Pidin silti yllä mahdollisimman aitoa tekohymyä ja kiittelin. Istuimme uuden aviomieheni kanssa meille varattuun pöytään. Siinä oli kaunis valkoinen liina ja ruusun lehtiä. Pari kynttilääkin oli ängetty mukaan. Olin vaivaantunut, ja sen varmasti näki. Sulhaseni kysyi onko kaikki hyvin ja minä vain nyökkäsin. Ei. Kaikki ei todellakaan ollut hyvin. Olin mennyt naimisiin henkilön kanssa, jota en rakasta. Ja miten voisin ikinä rakastaakaan häntä? Hän oli se, joka oli raiskannut minut ja siskoni.

I dunno, samaan aikaan toi on kiva ja meh. Ristiriitaset fiilikset, mutta huomattavasti parempi ku ensimmäinen tarina (joka oli eri alotuksella).