Kaikki alkoi 5 vuotta sitten, kun minulle syntyi pikkuveli. Olin silloin 17-vuotias. Meille Psychanoille on ihan luonnollista, että lapsia syntyy pitkillä aikaväleillä. Valitettavasti meille on myös ominaista poikien kunnioitus. Ai niin me Psychanot olemme siis haltijoiden ja ihmisten sukulaisia, ikään kuin puolihaltijoita, muttei kuitenkaan. Kuolemme hiljalleen sukupuuttoon, ja siitä huolimatta vain poikia arvostetaan ja pidetään suvun jatkajina. Tämä tietenkin johtaa siihen, että osa joutuu jatkamaan sukua joko ihmisten tai haltijoiden kanssa. Eihän siitä mitään tule, kun eivät nuo sukulaisemme meistä välitä. Takaisin kuitenkin minun tarinaan. Olin siis 15-vuotias ja oli vuosi 1301. Minulle syntyi pikkuveli, josta olin iloinen vaikka tiesinkin siitä seuraavan entistä huonompaa kohtelua minulle. Tästä jo valmiiksi huonosta kohtelusta huolimatta olin totellut vanhempiani kuuliaisesti ja aioin jatkaa sitä.
Aluksi sain auttaa veljeni hoidossa ja minusta tehtiinkin tämän virallinen päivähoitaja. Kun äiti ja isä lähtivät aamulla töihin, minä jäin hoitamaan Nicolausta kotiin. Syötin häntä, huolehdin pesuista ja puhtaista vaatteista, leikin hänen kanssaan, hoidin kotia ja tein läksynikin. Yllättävän pitkään minua siitä kehuttiin. Tai siis sanottiin minun tehneen keskiverto työtä. Vaarini oli yleensä ylpeä minusta ja tekemästä työstäni, vaikka vanhemmat kielsivät. Olenhan sentään tyttö. Nicolauksen ollessa 3 ja minun ollessa siis 18 alkoi alamäki.
Pikkuhiljaa työtäni alettiin moittimaan, vaikkei muutoksia ollut kuin parempaan päin. Puolen vuoden moittimisen ja tehtävien kiristämisen jälkeen minulta vietiin koko työ. Totta kai minua suretti, Nicolauksen huolehtiminen oli nimittäin ainut mahdollisuuteni nähdä tuota poikaa. Työn loputtua asuin loppuvuoden huoneessani, sieltä pahemmin poistumatta. Ei se varsinaisesti mukavaa ollut, mutta tottelin jälleen kerran vastustelematta. Vaariani tämä ajatus puistatti, ja täyttäessäni 19 hä otti minut huostaan. Tiesin, etten sieläkään saisi kauaa olla. Ja vuodenpäivät kerkesin elää rauhassa.
Eräänä päivänä menin vaarini mukana vanhaan kotiini, synnyin kotiini. Vaari jätti minut eteiseen, käydessään huhuilemassa vanhempiani. Sitten pikkuveljeni ilmestyi paikalle. En tiennyt mitä sanoa. En ollut nähnyt häntä miltei kahteen vuoteen. Omaa pikkuveljeäni. Muistan vieläkin kuinka henkeäni salpasi. Pikkuveli tuijotti minua jäänsinisillä silmillään, ikään kuin hän ei tietäisi minua. Ehkä hän ei tiennytkään. Ehkä isä ja äiti olivat pyytäneet jotain tuttuaan pyyhkimään hänen muistonsa minusta. Ei ehkä, niin he olivat tehneet. Vaari sen minulle oli kertonut ennen tuloamme. Sain kakistettua vaivaisen tervehdyksen ilmaan. Poika vastasi.
Sillä samalla sekunnilla isä ja äiti palasivat. Olivat käyneet ilmeisesti torilla. Käännyin katsomaan heitä ja näin iljetyksen heidän kasvoillaan. Isä alkoi huutamaan raivoissaan ja äitikin solvasi minua vedet silmissään. Muistan kuinka kuuloni ja näköni vaimeni, ja pystyin vain jotenkin erottamaan itkevän äidin vievän pikkuveljeni pois, raivoavan isäni haukkuvan ja tukistavan minua ja vaarini yrittävän rauhoitella häntä. Sitten kaikki pimeni.
Kun heräsin, vaari oli vienyt minut takaisin nykyiseen huoneeseeni. Hän istui sänkyni vieressä kädet ristissä. Kysyin häneltä tapahtumia. Hän kertoi, että pyörtymiseni jälkeen isä oli lyönyt vaaria ihan vain, koska hän suojeli minua. Sen jälkeen isä oli julistanut kovaan ääneen karkoittavansa minut tästä kylästä. Vaari oli suuttunut isälle, sylkäissyt tämän naamaan ja tuonut minut tänne. Olin nukkunut yön yli. Minulla kesti hetki käydä vaarin kertomukset läpi mielessäni. Sitten todellisuus löi minua naamaan. Minut oltiin karkoitettu kylästä. Katsoin vaaria järkyttyneenä, vaikka jossain määrin tiesinkin tämän tulevan. Hän ymmärsi kertoa, että vanhempani olivat luulleet minun olevan kateellinen veljelleni. Siitä seurasi oletus, että olin aikeissa murhata tämän. Aloin nauramaan. Miten he pystyivät luulemaan, että haluaisin surmata oman pikkuveljeni. Tai että olisin kateellinen hänelle. Nauru muuttui hiljalleen itkuksi.
Nyt siitäkin on vuosi. Silti muistan kaiken, kuin eilisen päivän. Katson taivaalle. Kuu häämöttää pilvien takaa, luoden kedolle taianomaisen valon. Taianomaisen? Minuun on selvästi tarttunut ihmisten puhetapaa. Naurahdan pienesti, vaikka poskelleni vierähtääkin kyynel. Katson nykyisiä ystäviäni. Yksi kaiken tietävä vanhus, yksi jääelementaali, metsänhaltija, vapaa kutsuinpeto, myrkkyvampyyri, tulielementaali, myrskyhengen ja ihmisen välimuoto, sekä kaksi ihmistä, jotka nekin omaavat yliluonnollisia kykyjä. Onhan meitä sivistyksen hylkiöitä tänne kertynyt, mutta se meitä yhdistääkin. Ja vaikka olenkin surullinen, etten enää nää veljeäni enkä vaariani, enkä ketään entisen kyläni asukkaista, olen silti tyytyväinen nyky tilanteeseen. Juoksen muiden luo ja yhdyn heidän tanssahteluunsa.
------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Tosiaan tässä ois tarinan eka osa, ja toivon mukaan jaksan jatkaa tätä. Tarina perustuu yhteen ropeen, jossa oon atm. Ja siis tietenkään en voi ottaa kuin minimaalisen osan creditseistä (tarina on täysin omakirjottama ja päähahmo ite keksitty, mutta ideasta ja muista hahmoista saadaan kiittää mun kavereita).
